Yleistä
Labradorinnoutaja on yksi maailman suosituimmista koiraroduista.
Labradorinnoutajat ovat erittäin monipuolisia käyttökoiria. Labradoreja käytetään noutavana koirana vesilinnustuksessa, mutta myös muun pienriistan talteen ottamisessa sekä haavoittuneen, loukkaantuneen riistan jäljestämisessä. Rodun monipuolisuudesta kertoo, että labradorit toimivat myös opaskoirina, huume- ja pommikoirina, terapiakoirina, liikuntavammaisten avustajakoirina, sienikoirina sekä monenlaisissa muissa haju- ja etsintätehtävissä.
Luonteeltaan labradorinnoutaja on ystävällinen, lapsirakas, iloinen ja uskollinen, toisin sanoen mukava seura- ja perhekoira. Labradorit ovat aktiivisia ja toiminnanhaluisia koiria, jotka ovat onnellisimmillaan vedessä ja ulkona työskennellessään. Labradorinnoutaja on helppohoitoinen koirarotu, joka yleensä syö mitä vaan. Ruokinnan kanssa tuleekin olla tarkkana paitsi kasvuaikana myös aikuisena, ettei ylipainoa pääse kertymään. Turkinhoito on äärimmäisen yksinkertaista, vain harjaus ja pesu tarvittaessa.
Kolmea eri väriä edustava (keltainen, musta ja ruskea) labradori on suhteellisen suurikokoinen koira aikuisena, urosten säkäkorkeus on keskimäärin 56-57 cm ja narttujen 54-56 cm. Henkinen kehitys on hidasta, kuten monen muunkin suurikokoisen koirarodun, ja urokset saattavat olla aikuisia vasta 3-4-vuotiaina. Toisaalta koira säilyy vanhuuteensa saakka oppimiskykyisenä ja saattaa intoutua seniori-ikäisenäkin uusista asioista.
Kilpailumuotojen perusteella labradorit ovat eriytyneet ns. näyttely- ja metsästyslinjaisiin. Vaikka useimmissa maissa ihanteena pidetäänkin koiraa, jossa yhdistyvät rotutyypillinen ulkomuoto ja hyvät käyttöominaisuudet (ns. dual purpose -koira), II maailmansodan jälkeen rodussa tapahtuneen kahtiajakautumisen vuoksi metsästyslinjaisten labradorien kasvatus on eriytynyt muista labradoreista. Nykytyypit eroavat toisistaan niin ulkomuodoltaan ja luonteeltaan kuin myös käyttötavoiltaan, mutta koska rodussa on edelleen käyttökoevaatimus muotovalionarvoa varten, ja näyttelypalkintovaatimus käyttövalionarvoa varten, ei aivan täydellistä jakaantumista ”show” ja ”field trial” -tyyppiin ole tapahtunut Suomessa. Labradori rotuna onkin hyvin monipuolinen harrastuskoira, joka täyttää seurakoiravaatimuksetkin erinomaisesti.
Näyttelylinjaiset koirat saattavat kilpailla menestyksekkäästi metsästyskokeissa, mutta ei päinvastoin. Suomessa ollaan melko ainutlaatuisessa tilanteessa, sillä meillä saavutetaan edelleen kaksoisvalionarvoja, ts. koirasta tulee sekä muoto- että käyttövalio. Rodun kotimaassa Iso-Britanniassa viimeinen kaksoisvalio oli Dual Ch Knaith Banjo, joka syntyi v. 1946. Suomessa edellinen kaksoisvalio saatiin vuonna 2019. Suurin osa “tavallisista” labradoreista pärjää jokamiehen metsästyksessä, jossa syksyisin käydään muutamia kertoja lintumetsällä, mutta aktiivimetsästykseen ja kilpailemiseen käytetään metsästyslinjaisia labradoreja, jotka ovat lähes kokonaan valloittaneet metsästyskokeiden voittajaluokat erinomaisilla suorituksillaan. Suomalaiset metsätyslabradorit ovat myös kilpailleet erittäin menestyksekkäästi ulkomailla ja suomalaiset luetaan nykypäivänä aivan Euroopan metsästyskoekulttuurin terävimpään kärkeen.
Labradorinnoutaja nauttii erilaisista toiminnoista ja niiden kanssa kilpaillaan menestyksekkäästi myös monissa muissa koemuodoissa, kuten jäljestys-, palveluskoira-, raunio- ja tottelevaisuuskokeissa. Varsinkin metsästyskoirien jäljestämiskokeissa labradorit ovat vuosi toisensa jälkeen olleet SM-tasolla aivan kärkisijoilla ja voittajina.
Rotumääritelmä
Yleisvaikutelma: Vankkarakenteinen, tiivisrunkoinen, hyvin toiminnanhaluinen koira, joka ei saa olla ylipainoinen tai liian raskasrakenteinen. Leveä kallo, leveä ja syvä rintakehä sekä leveä ja voimakas lanne ja takaosa.
Käyttäytyminen/ luonne: Ystävällinen ja eloisa. Erinomainen vainu, pehmeä ote riistasta, innokas uimari. Sopeutuvainen, uskollinen seuralainen.
Älykäs, innokas, tottelevainen ja yhteistyöhaluinen. Luonteeltaan ystävällinen, ei saa olla vähääkään hyökkäävä eikä arka.
Pää: Kallo leveä ja puhdaslinjainen, otsapenger selvä. Posket eivät saa olla turpeat. Leuat vahvat ja keskipitkät, vahvat hampaat. Kuono voimakas, ei suippeneva. Leveä kirsu ja sieraimet hyvin kehittyneet.
Silmät: Keskikokoiset, tumman- tai pähkinänruskeat, ilmentävät älykkyyttä ja hyväluonteisuutta.
Korvat: Päänmyötäiset, sijaitsevat melko takana. Eivät isot eivätkä raskaat.
Purenta: Säännöllinen, täydellinen ja täysihampainen leikkaava purenta, ts. alaleuan etuhampaat koskettavat tiiviisti yläleuan etuhampaiden takapintaa. Hampaat ovat suorassa kulmassa leukoihin nähden.
Kaula: Kuiva, vankka ja voimakas, liittyy kauniisti hyväasentoisiin lapoihin.
Eturaajat: Voimakasluustoiset ja suorat kyynärpäistä maahan sekä edestä että sivulta katsottuna. Lavat pitkät ja viistot.
Runko: Rintakehä leveä ja syvä. Tynnyrimäiset, hyvin kaareutuneet kylkiluut. Ylälinja vaakasuora. Lanneosa leveä, lyhyt ja voimakas. Täyteläinen vaikutelma ei saa johtua ylipainosta.
Takaraajat: Hyvin kehittynyt takaosa. Lantio ei ole vähääkään luisu. Polvet hyvin kulmautuneet. Matalat kintereet. Pihtikintereisyys on vakava virhe.
Käpälät: Pyöreät ja tiiviit, varpaat hyvin kaareutuneet, polkuanturat hyvin kehittyneet.
Häntä: Rodulle tunnusomainen saukonhäntä, joka on keskipitkä, tyvestä hyvin paksu ja suippenee kohti hännänpäätä. Ei hapsuinen, vaan kauttaaltaan lyhyen, paksun ja tiheän karvan peittämä, mikä saa hännän näyttämään pyöreähköltä. Koiran häntä voi olla korkea-asentoinen, mutta häntä ei saa kiertyä selän päälle.
Liikkeet: Vapaat, kohtuullisen maatavoittavat, edestä ja takaa katsoen suorat.
Karvapeite: Rodulle tunnusomainen, lyhyt, tiheä, melko karkealta tuntuva, ei laineita eikä hapsuja; vedenpitävä aluskarva.
Väri: Yksivärinen musta, keltainen tai ruskea. Keltainen väri voi vaihdella kermanvaaleasta ketunpunaiseen. Pieni valkoinen täplä rinnassa sallitaan.
Koko: lhannesäkäkorkeus: uros 56-57 cm, narttu 54-56 cm.
Terveys
Labradorinnoutaja on suhteellisen perusterve koirarotu. Rodun yleisimmät terveysongelmat ovat atopia ja erilaiset luusto-ongelmat. Näiltä sivuilta löydät tietoa rodussa esiintyvistä sairauksista ja vioista, geenitesteistä ja Kennelliiton jalostustietojärjestelmän käytöstä. Terveysasioita on myös laajasti ja perusteellisesti käsitelty labradorinnoutajien jalostuksen tavoiteohjelmassa eli JTO:ssa. Labradorinnoutajilla on voimassa perinnöllisten vikojen ja sairauksien vastustamisohjelma, PEVISA.
Kyynärnivelen kasvuhäiriö
Kyynärnivelen kasvuhäiriö (engl. elbow dysplasia, ED) on yleisin isojen ja jättikokoisten koirien etujalan nivelkivun ja ontumisen aiheuttaja. Kyynärnivelen kasvuhäiriön eri muotoja ovat varislisäkkeen (processus coronoideus) sisemmän osan fragmentoituminen, olkaluun nivelnastan (condylus humeralis) sisemmän osan osteokondroosi ja kiinnittymätön kyynärpään uloke (processus anconaeus). Kyynärnivelen inkongruenssia (nivelpintojen epäyhdenmukaisuutta) pidetään tärkeänä syynä kaikkiin edellä mainittuihin kasvuhäiriöihin ja myös se lasketaan kyynärnivelen kasvuhäiriöksi.
Kyynärnivelen kasvuhäiriön periytymisen mekanismit ovat epäselvät. Periytyminen on kvantitatiivista eli siihen vaikuttaa useita eri geenejä. Yksi näistä geeneistä saattaa olla ns. suurivaikutteinen geeni. Kasvuhäiriön tyyppi vaihtelee eri roduilla, mikä viittaa siihen että aiheuttajina ovat eri geenit. Kyynärnivelen kasvuhäiriö on yleisempää uroksilla todennäköisesti urosten suuremman painon ja mahdollisesti myös hormonaalisten tekijöiden takia. Nykykäsityksen mukaan perinnöllisillä tekijöillä on suurin osuus kyynärnivelen kasvuhäiriön synnyssä, mutta ympäristötekijöillä on osuutensa sen ilmenemisessä. Toisin sanoen optimaalisella ruokinnalla voidaan mahdollisesti estää kasvuhäiriön kehittyminen yksilöllä, jolla on siihen perinnöllinen taipumus.
Kaikissa kyynärnivelen kasvuhäiriöissä oireet alkavat keskimäärin 4 – 7 kuukauden iässä. Tyypillinen oire on ontuminen, joka voi pahentua rasituksessa tai olla voimakkainta levon jälkeen. Ontuminen voi olla jatkuvaa tai ajoittaista. Omistajan voi olla vaikea havaita koiran ontumista, jos kasvuhäiriö on molemminpuolinen. Toisinaan kasvuhäiriö on molemmissa kyynärnivelissä, vaikka koira ontuu vain toista jalkaa. Usein oireet huomataan vasta aikuisiällä ja silloin oireet johtuvat sekundaarisesta nivelrikosta. Kiinnittymätön kyynärpään uloke ei välttämättä oireile nuorella koiralla ja se voi olla röntgenkuvauksen sivulöydös.
Kasvuhäiriöiden ja niiden erilaisten kirurgisten hoitojen tehosta ja pitkäaikaisennusteesta ei ole olemassa kattavia tutkimuksia. Leikkaushoidon hyöty on epävarma, jos nivelessä on jo selvät nivelrikon merkit. Kaikkien kyynärnivelen kasvuhäiriöiden seurauksena on ainakin hoitamattomana nivelrikko. Leikattuunkin jalkaan kehittyy yleensä aina jonkin asteinen nivelrikko, mutta sen määrä voi olla vähäisempää ja se voi kehittyä myöhemmin kuin ilman leikkausta hoidetussa nivelessä. Kyynärnivelen nivelrikko invalidisoi koiraa yleensä pahemmin kuin esim. lonkkien nivelrikko, koska koiran painosta noin 60 % on etuosalla. Nivelrikon hoidossa tärkeitä ovat painon pudotus, liikunnan rajoitus ja tarvittaessa käytetään myös tulehduskipulääkkeitä. Lisäksi voidaan käyttää nivelnesteen koostumusta parantavia lääkkeitä ja ravintolisiä.
Silmät
Perinnöllinen harmaakaihi (HC)
Perinnöllinen harmaakaihi (HC) on linssin samentumissairaus. Kaihia on olemassa eri tyyppejä, riippuen siitä missä linssin osassa samentuma sijaitsee. Linssin takaosassa oleva kaihi ei laajene, mutta etuosassa oleva kaihimuoto laajenee, johtaen koiran näkökyvyn jonkinasteiseen heikkenemiseen. Kaihi on tavallisesti molemminpuolista. Jokaisella kaihimuodolla voi olla erilainen periytymismekanismi. Muilla roduilla useimmat kaihimuodot on todettu autosomaalisiksi resessiivisiksi, mutta labradoreilla saattaa esiintyä myös dominoivaa periytymistä.
Kaihin esiintymisen todennäköisyys on selvästi suurempi tietyissä labradorisuvuissa. Sairaita koiria ei suositella käytettävän jalostukseen, mutta joskus kaihi saattaa ilmetä vasta vanhemmalla iällä ja koiralla saattaa olla jo jälkeläisiä.
Etenevä verkkokalvon surkastuma (PRA)
Etenevää verkkokalvon surkastumaa (PRA) pidetään maailmanlaajuisesti labradorinnoutajan vakavimpana silmäsairautena. Tauti aiheuttaa nimensä mukaisesti verkkokalvon solujen etenevän surkastumisen ja tuhoutumisen ja johtaa täydelliseen sokeuteen. PRA periytyy yksinkertaisen resessiivisesti. Sairaus vaikuttaa koiran näkökykyyn vasta vanhemmalla iällä ja koiraa on jo voitu käyttää jalostukseen ennen kuin se sairastuu. PRA alkaa yleensä haitata koiran jokapäiväistä elämää silloin, kun koiralla esiintyy hämäräsokeuden oireita. Koirayksilöstä riippuu kuinka se sopeutuu sokeutumiseensa. Osa ei koe tilannetta mitenkään hankalana, osa joudutaan lopettamaan esim. käytöshäiriöiden vuoksi.
prcd-PRA:n toteamiseksi on olemassa geenitesti, joka paljastaa yksinkertaisesta näytteestä, onko koira sairauden kantaja, itse sairastuva vai täysin terve. Kantajat ovat ilmiasultaan terveitä ja niitä voidaan käyttää jalostukseen terveeksi testattujen koirien kanssa
On huomattava, että geenitestistä on apua vain yhden PRA-muodon, prcd-PRA, vastustamisessa. Labradorinnoutajalla ei ole Suomessa todettu muuta kuin tätä yhtä PRA-muotoa, mutta tilannetta muidenkin PRA:n muotojen suhteen tulee tarkkailla myös meillä. Perinteistä, säännöllisin väliajoin tehtävää silmäpeilausta ei voida unohtaa geenitestin myötä, sillä muut silmäsairaudet eivät testistä selviä.
Retinaalidysplasia (RD)
Retinaalidysplasia (RD) on synnynnäinen muutos silmissä, ja sitä esiintyy kolmea muotoa, joista totaali-RD (tRD) aiheuttaa verkkokalvon irtoamisen ja täydellisen sokeuden jo pikkupennuilla. tRD-sairauteen saattaa liittyä myös vakavia luuston kehityshäiriöitä. Kahta lievempää muotoa, multifokaali-RD:tä (mRD) ja geograafista-RD:tä (gRD) todetaan yleensä vasta aikuisilla koirilla silmäpeilauksen yhteydessä. Nämä RD-muodot aiheuttavat eriasteista verkkokalvon poimuttumista, ja voivat jossain määrin heikentää koiran näkökykyä.
Kaikki RD-muodot ovat periytyviä, mutta tarkasta RD:n periytymistavasta ollaan montakin mieltä. Ilmeiseltä kuitenkin näyttää, että ainakin tRD periytyy resessiivisesti eli molempien vanhempien on kannettava geeniä, jotta koira sairastuu. Jos koiran kummatkin vanhemmat ovat sairauden kantajia, koiralla on 50 % riski olla itsekin kantaja sekä 25 % riski itse sairastua. Todennäköisyys, että koiralla ei ole yhtäkään kyseistä sairautta aiheuttavaa geeniä, on 25 %. Jos vain jompikumpi vanhemmista on kantaja, 50 % jälkeläisistä on kantajia ja 50 % vapaita geenistä. Jos koiran vanhemmista toinen on sairas ja toinen terve, ovat kaikki pennut kantajia. Jos taas toinen vanhemmista tässä tapauksessa onkin kantaja, on 50 % jälkeläisistä kantajia ja 50 % sairaita.
Muita silmäsairauksia
Labradoreilla esiintyy myös entropiumia, eli silmän alaluomen sisäänpäin kiertymistä, ja ektropiumia, jossa luomikääntyy ulospäin. Entropiumissa luomen reunan ripset pääsevät hankaamaan silmän pintaa aiheuttaen jopavaikeita sarveiskalvon haavaumia. Ektropiumissa alaluomi taas ei suojaa silmää vaan päästää silmän ja luomenväliin muodostuvaan ”pussiin” roskia ja likaa.
Distichiasis-tapauksia eli koiria, joilla on ylimääräisiä ripsiä, on tullut esille Suomessa muutama tapaus
silmätarkastuksen uusien EVCO-lomakkeiden tultua käyttöön. Ylimääräiset ripset saattavat hangata sarveiskalvoa ja aiheuttaa siihen jopa haavaumia.
Lonkat
Lonkkanivelen kasvuhäiriö
Lonkkanivelen kasvuhäiriö eli lonkkaniveldysplasia on koirien tunnetuin nivelvika. Kyseessä on kehityshäiriöstäjohtuva nivelkuopan ja nivelnastan keskinäinen epäsopusuhtaisuus. Muutoksia tutkitaan röntgenillä, ja vika luokitellaan FCI:n asteikolla A – E, jossa A tarkoittaa normaalia niveltä, B rajatapausta, C lievää, D kohtalaista ja E vaikeaa kasvuhäiriötä.
Vakavuusasteesta riippuen lonkkaniveldysplasia saattaa vaikeuttaa koiran jokapäiväistä elämää ja varsinkin sen käyttämistä työkoirana. Oireiden vakavuus on yleensä suhteessa syntyneeseen nivelrikkoon. Lieväkin toispuoleinen vika voi aiheuttaa ontumaa. Vakavimmillaan lonkkaniveldysplasia voi johtaa koiran eutanasiaan.